Kassallakaivelijat ja laukkudiktaattorit

Julkinen liikenne on monelle ja myös minulle pakollinen matkustustapa, sillä opiskelupaikkani sijaitsee kaupungin keskustassa, jonne kertyy matkaa noin kuusi kilometriä. Mukavuusalueellani pysyäkseni joudun näin ollen turvautumaan joukkoliikenteeseen, tässä tapauksessa bussiin - oululaisittain onnikkaan. Julkisessa liikenteessä esiintyy muutamia piirteitä, jotka herättävät minussa voimakkaita tunteita. Seuraavaksi pureudun kahteen tyypilliseen ihmistyyppiin ja ilmiöön, jotka erityisesti saavat minut voimaan pahoin bussilla matkustaessani. 

1. Kassallakaivelijat

Idiootit. Linja-autoon astuttaessa maksuväline täytyy kaivaa esille ennen kuin rahastuspaikalla koittaa oma vuoro. Tähän on lukemattomia syitä - tässä niistä muutamia: Matka-aikaan vaikuttaa konkreettisesti se, jos 20 asiakasta jumittaa kukin vuorollaan linja-autonkuljettajan edessä etsiessään lompakkoaan, sieltä mahdollista matkakorttiaan ja sen jälkeen tietenkin sitä 50 euron seteliä. Bussisuhari on varmasti todella ylpeä asiakkaastaan, joka on niin hyväosainen, ettei hänellä yksinkertaisesti voi olla pienempää seteliä mukanaan - ei edes linja-automatkaa varten. 

Kanssamatkustajien isoviha on taattu, kun jonottaa linja-autoon kapuamista 25 asteen pakkasella ja jokainen edessä oleva matkustaja ajattelee: "Kaivanpa matkakorttini esille vasta lämpimässä linja-autossa, etteivät kädet pääse jäätymään." Tässä vaiheessa jonon viimeisenä olevan muut huomioonottavan matkustajan omat kädet ovat jo amputointikunnossa ja päässä kiehuu. Positiivista: lämpötila lienee stabiili, koska kädet ovat kohmeessa ja hartioiden yläpuolella olevat kehon osat kiehumispisteessä.

Kultainen keskitie, käyttääkseni kliseistä ja raamatullista sanontaa, kulkisi tässä tilanteessa jotenkin näin: Maksuväline on tiedostetussa paikassa ja helposti esiin ongittavissa. Bussikortin ei tarvitse olla kädessä, eikä kukaan pakota pitämään sitä varsinkaan avonaisessa kädessä talvipakkasilla. Teräväreunaisella bussikorttikädellä pateettisena huitominen aiheuttaa sitä paitsi hengenvaaran linja-autopysäkillä. Joskin suomalaisittain ei-niin-suppealla henkilökohtaisella koskemattomuusalueella se on mahdotonta - ihmiset seisovat toisistaan niin kaukana kuin mahdollista. Ja tietenkin kyräilevät toisiaan kulmiensa alta. 

2. Laukkudiktaattorit

Ajattelemattomat. Linja-auto ei ole vain Sinua ja Sinun parasta ystävääsi varten, vaan sen tehtävä on kuljettaa verrattain suuri joukko ihmisiä tietyn aikarajan puitteissa pisteestä A pisteeseen B. Ajatustasolla bussin perusidea on looginen, mutta käytäntö ontuu - kuten tapoihin kuuluu. Kukapa ei - jos on joskus käyttänyt julkista kulkuneuvoa - olisi asettanut reppuaan, laukkuaan tai suurikokoista pehmonalleaan viereensä istumaan esimerkiksi linja-auton penkille. Mitä sitten? Ei mitään, jos dösä on puolityhjä ja kaikille asiakkaille on varmasti istumatilaa ja varovaisen arvion mukaan sitä tulee riittämään ainakin oman henkilökohtaisen suureleisen bussitaipaleen loppuun saakka. Usein on kuitenkin toisin.

Linja-autossa törmää usein tilanteeseen, jossa vapaita paikkoja on jäljellä mutta seisojia riittää. Mikäs siinä, jos tykkää seisoa. Useimmat eivät kuitenkaan varmasti tykkää. Kansamme vähäsanaisen (teki mieli kirjoittaa vähäsanaisen ja -älyisen, mutten ihan kirjoittanut. Kirjoitinpas!) luonteen takia small talk -käsite on lähinnä keskieurooppalaista höpöttelyä ja turhaa lätinää. Yksinkertaisesti: jos valtaat laukullasi potentiaalisen istumapaikan, ole huoletta! Harva uskaltaa antaa siitä palautetta ja saat jatkaa ylhäistä matkaasi pienessä diktatuurissasi. Ehkäpä jonakin erityisen kauniina päivänä voisi kokeilla mitä tapahtuu, jos laukun siirtää jalkatilaan ja kasvojen ilmeen sommittelee johonkin muuhun asentoon kuin juuri turpaansa saaneen näköiseksi. Onko utopiaa, että matkasta voisi tulla silloin mukavampi?

Jälkikirjoitus: Muista, että linja-autonkuljettajaa ei saa koskaan tervehtiä bussiin tullessa tai varsinkaan sieltä lähtiessä. Se saattaa säikähtää ja vaikka lopettaa työnsä - kuka meitä sitten kuljettaa? 

Harhaanjohtava ja elitistinen kuva kerrostaloasumisesta

Luin tänään VVO:n Asukas-lehteä, joka on kyseisen yhtiön julkaisu asiakkailleen asumiseen liittyvistä aiheista ja asian vierestä. Provosoiduin suuresti. Lähes jokaisessa Asukas-lehdessä on siloteltu artikkeli, jossa kuvaillaan kuinka kollektiivista, ihanaa ja tuttavallista kerrostaloasuminen voikaan olla. Naapureista huolehditaan ja uusille asukkaille esittäydytään ja opetetaan "talon tavoille". Kuvottavaa! Väitän, että suurin osa ihmisistä valitsisi mahdollisuuksien salliessa jonkin muun asumismuodon, sillä ainoastaan läheiset ihmiset ovat aidosti tärkeitä. Sellaisia on harvoin naapurissa tai edes naapurirapussa tai -talossa. Peruskohteliaisuuteen toki kuuluu tervehtiä ja sen tavan osa megasosiaalisista suomalaisista onkin jo omaksunut - sekin tehtäneen vain tavan vuoksi, ilman todellista tarkoitusta. 

Asukas-lehden artikkelissa talotoimikunnan jäsen sanoi, että hänen ovikellonsa soi aina kun naapurit tarvitsevat apua jossakin fyysisesti raskaassa toiminnassa. Ovikello on helvetti. Kuinka monen ensimmäinen mielikuva soivasta ovikellosta on jehovantodistaja, poliisi tai esimerkiksi Pelastusarmeijan työntekijä? Melko monen, olettaisin. Esitellyn artikkelin mieshenkilöllä taitaa olla melko masokistinen luonne, jos ovikellon soiminen tuottaa suurtakin nautintoa ja tunnetta hyödyllisyydestä. Kerrostalo on edullinen tapa asua, koska paljon asukkaita saadaan mahtumaan pienelle maapinta-alalle ja pakattua useisiin kerroksiin. Ei siinä ole mitään idyllistä, yhteisöllistä tai hienoa. Kyseessä on tilanne, johon tulee sopeutua, sillä ei ole aina olemassa muuta vaihtoehtoa. 

Jos ihminen seisoo bussissa mielummin raskaan työpäivän jälkeen kuin menee tuntemattoman viereen istumaan, kuinka helvetissä hän voisi samalla nauttia aidosti kerrostaloasumisesta? Ihmisten tapaaminen luontevissa tilanteissa ja heihin tutustuminen ja ystävystyminen on hieno asia - täytyy ottaa huomioon, että se on myös täysin eri asia. Yleensä ihmisiä yhdistää tietyssä työ- tai opiskelupaikassa jokin. Tästä voidaan päätellä, että on myös luonnollisempaa tutustua toisiin ihmisiin. Kerrostalossa asia on eri: ihmiset valikoituvat satunnaisesti naapureiksi, vaikka määrääviä tekijöitä on havaittavissa myös kerrostaloasumisesta. Pienituloiset  asuvat tietyissä lähiöissä, jotkin asuinalueet ovat profiloituneet huumeidenkäyttäjien ja alkoholistien nimiölähiöiksi ja joissakin kerrostalokomplekseissa majailee jotakin muuta yhteiskunnan edustajien ryhmää muita enemmän. Nämä ovat tekijöitä, jotka saattavat johtaa tietynlaiseen - kenties epämääräiseen - yhteisöllisyyteen, joka saattaa näyttäytyä esimerkiksi korkeampana lukemana alueellisessa rikollisuustilastossa.

Älkää uskoko makeaa kuvaa maalailevaa vuokra-asuntoyhtiön lehden "toimittajaa", vaan muovatkaa oma näkemyksenne. Iso osa ihmisistä haluaa pysyä naapureistaan mahdollisimman kaukana.