Niittyaro- ja Koskelapäivitys

Viime aikoina - hieman blogimaailmaa seurattuani - olen törmännyt suunnattomaan määrään niin kutsuttuja lifestyle-blogeja - mitä se sana sitten ikinä tarkoittaakaan. Nähdäkseni on äärimmäisen trendikästä ilmaista itseään kansainvälisellä kielellä, eikä blogin nimi millään voisi olla esimerkiksi elämäntapablogi tai elämäntyyliblogi. Se olisi liian banaalia. Nyt on kuitenkin aika tehdä tässä kiukun keskiöksi leimaantuneessa internetpäiväkirjassa poikkeus - kirjoittaa päivitys, jossa ei varsinaisesti (ainakaan suoraan) kritisoida ketään tai mitään. 

Sunnuntai-iltapäivä kului Niittyaron rullalautailupyhätössä skeittauksen sekä video- ja valokuvaamisen parissa. Rullalautailupyhättö-sana on itse asiassa harhaanjohtava, sillä paikalla oli noin kolmen tunnin aikana pari potkulautailijaa sekä kaksi syljeskelevää pyöräilijänulikkaa. 

   Parkki ei ollut aivan entisellään viime vuoteen nähden: alaa valtaava nelisivuinen kornerin ja boxin kombinaatio oli koristeltu upeilla asbesti-tarroilla ja usea sivu oli saanut nauttia palavasta mopon kumista. Olipa joku mestariälykkö repinyt pienen palankin irti tästä paikan ylivoimaisesti mielenkiintoisimmasta rullalautailuobstaakkelista. 

Niittyaron melkein ainoat vierailijat. 

Niittyarolla oli myös skeitattava kohde, jonka liikuntavirasto ja Euroopan unioni luokittelisivat nähdessään todennäköisesti erittäin vaaralliseksi. Paikalla olevasta minirampista, josta minulla ei ole tietenkään kunnollista kuvaa, puuttui ratkaiseva osa: hyllyvaneri rampin toiselta puolelta oli pudonnut kokonaan pois. Suomeksi sanottuna se tarkoittaa sitä, että hasardista tietämätön tulija voisi pahimmassa tapauksessa tipahtaa muutaman metrin matkan rampin rakenteisiin, josta löytyy muun muassa puunpalasia, kiviä, nauloja, lasinsirpaleita, eritteitä sekä muuta sekalaista jätettä. 

   Onneksi nykytaidoilla ja -kankeudellani niin kookasta ramppia ei juurikaan tule skeitattua, mutta monille muille kelvollisen kaarikaverin menettäminen on varmasti ikävämpi asia - olenpa kuullut joskus kyseistä miniramppia kehuttavankin. Puuttuva hyllylevy aiheuttaa toki myös mahdollisuuksia. Kuulinkin huhupuheita erään tuoreen isän tempauksista. Jos ei kuolemaa halveksien, niin ainakin itsensä satuttamista väheksyen. Denojen päiväunipaikkaan ja satunnaiskävijän käymälään kupsahtaminen ei kuitenkaan liene kovinkaan monen suosikkitapa viettää päivää tai iltaa. 

Pivot to fakieta tuli tahkottua ainakin toistakymmentä kertaa. ©Varjomies

Tulihan siellä sitten skeitattuakin vähän. Kuvassa esiintyvää pivot to fakie -nimistä liikettä opiskelin ainakin antaumuksella, sillä se kuului kuvattuun suoritesarjaan, jonka saimme kuin saimmekin ©Varjomiehen kanssa lopulta kuvattua suhteellisen onnistuneesti. Pääasiallisesti energia kului kuitenkin itse paikalle pääsemiseen, sillä kymmenen kilometrin pyöräily suuntaansa ja ramppien repiminen kuluttavat viimeisetkin voimavarat nopeasti. Yritin rakentaa parkille pienen kaaren vanhasta hyppyrinraadosta ja uudehkosta kurbista, jota kukaan ei ihme kyllä ole vielä ehtinyt tärvellä millään tavalla. 

   Oululaisskeittiparkkien kirous on vuosien saatossa ollut tuli, eikä nyt puhuta minkäänlaisesta uskonnollisesti helvetin- tai kiirastulesta vaan rehellisesti liekistä, jonka mopopoika sytyttää stendarillaan tai tulitikuillaan. En osaa edes arvioida, kuinka moni rullalautailuun tarkoitettu objekti on poltettu tai yritetty polttaa rullalautailun oululaishistorian aikana - puhutaan varmasti kymmenistä, ellei sadoista. Klassinen esimerkki tästä on takavuosien Rajakylän skeittiparkki, josta oli aina siellä käydessä poltettu yksi kurbi lisää. Nykyään siellä taitaakin olla enää miniramppi, jonka vanerit on jouduttu vaihtamaan tossumopotuhoajien jäljiltä. 

Allekirjoittanut erittäin hikisenä ja punakkana, onneksi ei iskenyt helioosi.

©Varjomies, jolla on obsessio esiintyä kuvissa tiiviisti sormensa kanssa.

Tässä vaiheessa tekstiä on ladattu sen verran, että yhdeltä istumalta alkaa riittää. En osannut tällä kertaa oikein asemoida kuvia - tai ainakaan laittaa niitä päivitykseen sen kokoisena kuin olisin halunnut. Blogi-tutorinikin on takanani syvässä unessa, joten en viitsi häiritä häntä tällä kertaa. 

   Niittyaro- ja Koskelapäivä päättyi tietysti pizzaan, joka oli niin hyvää ja täyttävää, että siitä olisi ollut erittäin  perusteltua ottaa kuva. Jäi ottamatta, mutta tuli syötyä. Perushinta, ylitsepursuavasti täytteitä, sopivasti potkua sekä kaksi (2) kastiketta. Huh huh!